Jos uuden vuoden yon tapahtumat ennakoivat sita, millainen tulevasta vuodesta kokonaisuudessaan tulee, voin ilmoittaa, etta haluan nukkua koko vuoden. Herattakaa seuraavan kerran vuonna 2011. Nyt nimittain kysytaan hieman huumorintajua...

Kaytiin torstai-iltana syomassa hyvin italialaisessa ravintolassa. Pizza oli taivaallisen hyvaa, mutta ahmatti mika ahmatti - soin jumalattoman kokoisen pizzan kokonaan. Lieneeko se syyna sitten siihen ahkyyn ja todella pistavaan vatsakipuun, joka alkoi pian syomisen jalkeen vai oliko kenties ruoassa jotain sopimatonta, kun laittoi myos oksentamaan kerran alkuyon aikana. Niin tai nain, kipu esti oman juhlimiseni ja vetaydyin sankyyn muiden lahtiessa juhlimaan Otress beachin kuppiloihin. Rakettien raisketta kylla nakyi koko illan ja 5-4-3-2-1-HAPPY NEW YEAR! -kutsuhuudonkin kuulin huoneeseeni ennen kuin uni armahti vatsakivulta. Baaririentojen sikseen jattaminen ei kylla harmittanut tippaakaan kun olin jo aiemmin miettinyt, jaksaisiko sita liikkua yhtaan minnekaan kirjan ja rennon nojatuoliasennon parista.

Mutta ei... Ei sita nyt ihan niin helpolla paasty! Pari tuntia nukuttuani havahduin siihen, etta joku kompii sisalle pimeaan huoneeseen, kayttaa laturin paassa ollutta puhelintani taskulamppuna ja etsii jotain noin parin kymmenen sekunnin ajan, loytaa etsimansa ja katoaa jattaen oven perassaan auki. Itse makasin sangyssa, rattivasyneena ja puistelin paata miettien, etta saatanan Mikko ja sen humalatilat. Oletin tietysti, etta Mikko tuli hakemaan puhelintaan ja lahti sitten uudelleen rientoihinsa. Nousin puolen minuutin paasta lahtijan peraan, kavin vessassa ja huomattuani oman puhelimeni kadonneen, rannalla ihmettelemassa minne suuntaan oli mahtanut herra lahtea. Kun ei ketaan tai mitaan nakynyt, luovutin ja menin uudelleen huoneeseen. Uni ei kylla tullut enaa, kun aloin huolestua, oliko huoneessa vieraillut henkilo tosiaan Mikko vai joku muu.. Ja missa ihmeessa on mun puhelin? Ja jos se oli Mikko, miksei se tuo sita takaisin huomattuaan, etta oli ottanut vahingossa mukaansa molemmat luurit? Ihmetysta lisasi myos se, etta huoneemme oven kynnykselta loytyi pieni lompakon nakoinen pussukka, jossa sailytan pyykin pesuainetta: avattuna ja tarkistettuna, hylatty sisaltoon ilmiselvasti pettyneena.

Muutaman ajan paasta puhelimen katoamisesta koputteli ovelle toinenkin vieras, talla kertaa juttuseuraa kaipaillut tuttava, joka missa-lienee-paissaan oli varsin rasittavaa seuraa ja jonka passitin ulos huoneesta mahdollisimman nopeasti.

Seuraava huoneeseen tulija olikin sitten onneksi jo Mikko. Puhelimia han ei kylla kertonut missaan vaiheessa hakeneensa, joten oli selvaa, etta luurit olivat kadonneet pitkakyntisen matkaan. Aamu alkoi siis hyvin krapulaiselle Mikolle ja todella vasyneelle minulle mopomatkalla kaupunkiin, suuntana nettikahvila ja missiona sulkea liittymat. Eipa ollut onneksi ehtinyt voro tehda suurta rahallista tuhoa soittelemalla kalliita ulkomaanpuheluja uutta vuotta toivotellen. Liittymat saatiin suljettua tilapaisesti niin, etta samat numerot saamme pitaa, kunhan paasemme Suomeen tekemaan uudet sopimukset ja saamme uudet sim-kortit.

Mutta ei siina viela kaikki. Kunpa olisikin. Puhelin ja sim-kortti ovat nimittain uusiutuvaa luonnonvaraa. Numeroa voi vaihtaa, puhelimia tulee ja menee, yhteystiedotkin loytaa aina uudelleen.. Mutta kun matkailijalta viedaan passin jalkeen kaikkein tarkein esine, kamera, vitutus saa aivan uudenlaiset mittasuhteet! Tana aamuna nimittain huomasin kameran kadonneeksi. Olen ottanut silla viimeisen kuvan torstai-iltana illallisen jalkeen baarissa, jossa kavimme pikaisesti pyorahtamassa. Tana aamuna suuntasin ensi toikseni kapakkaan kameraa kyselemaan, mutta vastaus luonnollisesti oli, ettei kukaan ole sita nahnyt eika ole mitaan pienintakaan saumaa loytaa sita, mikali se sinne on jaanyt. Olen laukustani kylla sen verran huolellinen, etta kameran unohtuminen baaritiskille tuntuu todella epatodennakoista. Niinpa voidaankin melkein olettaa, etta kannykkavaras piti myos surkeasta Nikonin pokkaristani. Jalleen, kameralla itsellaanhan ei ole mitaan erityista arvoa, mutta siella olevat kuvat ovat rahassa mittaamattomia.

Kapakkaan ilmoitin, etta olen valmis maksamaan kamerastani, jossa kuvat ovat yha tallella, 50 dollaria (tai sen yli jos ei summa riita) mikali joku sen loytaa. Toivottavasti sana kiertaa, mutta mahdollisuudet kameran loytymiseen ovat haviavan pienet. Voidaan siis heittaa hyvastit lomakuville ja tassa blogissa ilmestyville otoksille. Tasta eteenpain joutunette tyytymaan kuvattomiin postauksiin, mikali en Phnom Penhista loyda jotain sopivan edullista digipokkaria.

Luojalle kiitos, etta matkaan Mikon kanssa, jolta loytyy suunnilleen samoja kuvia ja minulla on yhdessa palan matkaa kulkeneiden ihmisten yhteystietoja ja voin heiltakin pyytaa kuvia reissun varrelta. Ehka tama jo huomenna naurattaa... tai ehka huominen on jo liian aikaista. Katsotaan vaikka uudelleen ensi vuonna, kun voitte herattaa minut 1.1.2011.

Okei, yksi kuva. Omaan selkaani puukkoa lyodakseni.